Mikä on koulun lapsikuntoisuus?

Päivitetty: 2. joulu 2019


Kirjoittajat toimivat Suomen Vanhempainliitossa erityiskasvatuksen ja yhdenvertaisuuden asiantuntijoina

”Ensimmäinen kerta tässä oppilaitoksessa oli inhimillinen katastrofi. Oppilaitoksen tapa toimia johti lapsemme akuutille psykiatrian vastaanotolle ja meidät vanhemmat kotikuntoutuksellisen ja kasvatuksellisen kriisin keskelle. Päätimme, että emme enää ikinä päästä lastamme tuohon kurimukseen vapaaehtoisesti. Toipuminen oppilaitoksen aiheuttamasta syöksykierteestä kesti kolme vuotta opiskelijalta. Me vanhemmat emme ole vieläkään täysin ymmärtäneet, miksi oppilaitos toimi kuten toimi, saatikka toipuneet siitä, mitä kutsumme yhä lapsemme kaltoinkohteluksi ympäristössä, jonka pitäisi olla lapsellemme se turvallisin ja ymmärtäväisin. Ympäristö, joka on täysin vapaa asenteista ja ennakkoluuloista. Oma opettaja aliarvioi, moitti kovasanaisesti ja käytti täysin vääriä keinoja lapsen tukemiseksi tai motivoimiseksi. Niin kirjallisesti kuin sanallisestikin. Ennenkuulumatonta ammattitaidon puutetta ja suoranaista julmuutta suunnalta, jossa ihmisten kohtaamisen ja erityisen tuen osaamisen pitäisi olla vahvinta”.

Näin totesi eräs erityislapsen isä, kun häneltä kysyttiin, miten hänen lapsensa opinpolku on sujunut siirryttäessä peruskoulusta toisen asteen opintoihin. Nyt kyseinen nuori mies opiskelee samaisessa oppilaitoksessa; oppii, kehittyy, kuntoutuu ja voimaantuu itsenäiseen elämään erinomaisesti. Mikä on muuttunut, että täsmälleen sama paikka tällä kertaa toimii ja tulos on ensimmäiseen käyntikertaan verrattuna päinvastainen?


Jospa lopettaisimme puhumisen yksinomaan lasten koulunkäyntikykyisyydestä ja herättäisimme keskustelua myös koulun lapsikuntoisuudesta?

Vastaus on pelottavan yksinkertainen. Selkein muuttuja on opettaja. Nyt nuoren miehen oppilaitoselämässä on läsnä ammatti-ihminen, joka kutsuu oppilaitaan yhteistyöhön kehuen, vaihtoehtoja antaen, lempeästi, mutta määrätietoisesti ohjaten ja opastaen. Hoksauttaen ja oivalluttaen. Pienenkin hyvän huomaten ja siten oppimista ja pärjäämistä hiljalleen vahvistaen. Opetettavaansa taidoissaan voimaannuttaen. Tämän ilmiön soisi toistuvan opinpolulla ja kasvuyhteisöissä pienestä pitäen.


Jospa lopettaisimme puhumisen yksinomaan lasten koulunkäyntikykyisyydestä ja herättäisimme keskustelua myös koulun lapsikuntoisuudesta; koulun kyvystä tukea jokaista lasta kasvamaan, oppimaan, kehittymään ja erityislasten kyseessä ollen, kuntoutumaan.


Lasten koulumotivaation ja käsityksen itsestään oppijana on todettu muotoutuvan vahvasti kolmen ensimmäisen kouluvuoden aikana. Opettajien ja vanhempien arvot sekä lasta koskevat odotukset ja uskomukset vaikuttavat vahvasti lapsen minäkuvaan, motivaatioon ja koulumenestykseen. (Aunola 2002.) Erityistä tukea tarvitsevien lasten kohdalla tarvitaan erityisen paljon kannustusta, uskoa lapsen kykyihin ja kykyä nähdä lapsen vahvuudet diagnoosin takaa. Tukevatko koulu ja koti kaikkien erityistä tukea tarvitsevien lasten kasvua kohti täyttä potentiaaliansa, vai ohjataanko heitä lähtökohtaisesti kurkottelemaan matalalle? Vaarana on, että heidän todellinen osaamisensa ja vahvuutensa jäävät erityisyyden alle.


Vahvuusperustaisuus ja positiivinen pedagogiikka ovat muuttamassa koulujen toimintakulttuuria tukemaan entistä paremmin kaikkien lasten yhdenvertaisuutta, osallisuutta ja hyvinvointia. Tavoitteena on auttaa koulu- ja kasvuyhteisöjä kukoistamaan panostamalla tietojen ja taitojen opettamisen rinnalla hyvinvoinnin opettamiseen ja vahvistamiseen. Lapset oppivat saavuttamaan myönteisiä tunnekokemuksia, lisäämään sinnikkyyttä, muodostamaan merkityksellisiä ihmissuhteita sekä hyödyntämään vahvuuksiaan. Hyvinvoivat lapset ja nuoret myös oppivat paremmin ja nopeammin.


Erja Sandberg ja Eliisa Leskisenoja (2019) muistuttavat, että positiivinen pedagogiikka ei tarkoita koulutyön helppoutta, vaatimustason laskua, viihteellisyyttä, ongelmien vähättelyä tai ruusunpunaista höttöpedagogiikkaa. Vastoinkäymiset ja haastavat tilanteet sekä vaikeiden tunteiden hyväksyminen ja hyödyntäminen osana tunteiden palettia kuuluvat elämään ja hyvinvointityöhön.


Koulun kannattaa pitää ovensa auki vanhemmille ja kolmannen sektorin toimijoille

Tämän suuntaiseen toimintakulttuurin muutossavottaan tarvitaan mukaan myös kodit ja kolmas sektori. Koulu ei voi eikä sen tarvitse toimia enää erillisenä yksikkönä, vaan sen kannattaa pitää ovensa auki vanhemmille ja kolmannen sektorin toimijoille, joissa on valtava potentiaali olla osallisina lasten hyvinvoinnin edistämisessä. Koulu on luonteva asuinyhteisön keskus, joka voi tarjota tekemisen paikkoja vanhemmille ja järjestöille paitsi iltaisin, myös koulupäivän aikana. Vanhempia ja isovanhempia voi pyytää Koulun korviksi välitunneille, apukäsiksi luokkaan tai vaikka lukemaan lapsille. Järjestöiltä puolestaan löytyy apuja Elävän kirjaston, kokemusasiantuntijapajan tai moninaisuuden päivän järjestämiseen, messuvanhempainiltaan tai vaikkapa pitämään Minäkerhoa tai Voimapajaa koululle hyvinvointia tukemaan.


Vahvuusperustaisuus liittyy vahvasti myös yksilöllisiin kohtaamisiin, joissa lapselle välittyy tunne siitä, että on arvokas ja hyvä ihan omana itsenään. Kokemus kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta on tärkeää meille jokaiselle. Kotona ja koulussa on paljon arjen mikrohetkiä ruokapöydän ääressä, ohimennen moikatessa tai illalla saunan lauteilla ja iltasadun äärellä, joissa aikuiset voivat osoittaa lapsille rakkautta ja välittämistä.


Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on perusta omanarvon tunteen rakentumiselle. Ilman näitä kohtaamisia lapsi ei ehkä tule tunnistetuksi sellaisena kuin hän pohjimmiltaan on; hyvä ja kelpaava. Kohtaamisten kautta myös jokaisen vahvuudet tulevat esiin ja lapsi pääsee kukoistamaan. Lapsi rakentaa muilta saadun tunnustuksen kautta itsetuntoaan ja minäpystyvyyttään. Itsetunnoltaan vahva lapsi alkaa antaa paitsi muille, myös itselleen tunnustusta ja hänen sisäinen motivaationsa vahvistuu.


Erityislasten kohdalla tämä kaikki on ensiarvoisen tärkeää, koska heidät useimmiten määritellään ja tunnistetaan diagnoosin kautta. Sama koskee myös kaikkea muutakin kategorisointia ja ihmisten luokittelua tiettyihin ryhmiin. Paras tapa purkaa ennakkoluuloja ja stereotypioita ovat ihmisten väliset kohtaamiset. Asenteet muuttuvat ihminen kerrallaan ja onneksi tämä muutos alkaakin hiljalleen näkyä. Työsarkaa on kuitenkin vielä paljon hyvinvoinnin polarisoituessa yhä vahvemmin pärjääjiin ja putoaviin. Rakennetaan yhdessä turvaverkko eli kodin, kasvuyhteisöjen, kolmannen sektorin ja palvelujärjestelmän yhteistyö niin vahvaksi, ettei yksikään lapsi putoa siitä läpi.


Sari Haapakangas ja Aslak Rantakokko

Suomen Vanhempainliitto


Alkuperäinen blogiteksti luettavissa Vanhempainliiton nettisivuilla: https://vanhempainliitto.fi/blogi/


"Eniten tarvitsemme elämässä ihmistä, joka rohkaisee meitä tekemään sen, minkä osaamme."
- Ralph Waldo Emerson